Uhma ja ruoka

Hei vaan, täällä uhmaikäinen! Iriksen uhma on hakenut muotoaan jo varmaan kesän alusta lähtien (raivokohtauksia bussissa, rattaista heittäytymisyrityksiä kaupassa, jatkuvaa marinaa kotona kun kengät menevät vääriin jalkoihin/suosikkiankkaa ei heti löydy/nukenvaunut eivät mahdukaan tuolien ohi). Viime viikkoina uhma on valitettavasti tunkeutunut myös ruokapöytään, ja siellä se on esiintynyt esimerkiksi ei-toivottujen ruokien pois työntämisenä, entisistä suosikeista kieltäytymisinä ja (jos joku sattuu aivan erityisesti miellyttämään) käskyinä: "lisää!" Olen pohtinut paljon sitä, olenko viime aikoina laittanut enemmän helppoja herkkuruokia (pastaa erilaisilla kastikkeilla, risottoja, kikherne- tai papuruokia, munakasta) kuin ennen, koska ainakin alitajuisesti tiedän, että oudommista tai inhokkiruoista (kala joka ei olekaan kalapuikko, erilaiset keitot, ihme kyllä jopa erilaiset pyörykät tai pihvit) saattaa seurata raivokohtaus ja täydellinen syömättömyys - mikä puolestaan on äärimmäisen huono juttu, kun Iriksen jo entisestään tarkkailun kohteena oleva paino jatkuvasti laahaa alamaissa.

Tammi on hellinyt pikkulasten äitejä jo useammalla kirjalla tänä syksynä (siitä toisesta lisää pian!), ja toinen niistä on maanmainio Uhmakirja. Psykologi Malin Alfvénin ja toimittaja Kristina Hofstenin kirjoittama opus on maanläheinen johdatus kriiseihin, joita käytännössä kaikki vanhemmat joutuvat kohtaamaan - eri ikäkausina erilaisissa muodoissa. Uhma ei kirjoittajien mukaan ole vain se yksi, yleensä kahden ja kolmen ikävuoden välille sijoittuva kauhujen kausi, vaan erilaisia uhmakausia on myös 4-vuotiaana, 6-vuotiaana, 9-vuotiaana, 12-vuotiaana, teini-iässä ja vielä vanhempanakin: myös raskausaika, ikäkriisit ja vaihdevuodet ovat eräänlaisia uhma-ikiä (koko elämä yhtä uhmaa, kiva)!

Ruokailun, ja ehkä varsinkin lapsentahtisuutta korostavan sormiruokailun, näkökulmasta kirjan tärkein anti on ehkä se, että uhmalla on tärkeä tarkoituksensa ja että kaikesta kyllä selvitään, kunhan vanhempien hatussa on tarpeeksi jäitä. Uhmaavan lapsen raivoa ei saa vähätellä (hänen näkökulmastaan kyse on ihan suunnattoman suurista asioista, vaikka oikeasti kurkkuviipale vain on väärässä paikassa) eikä siihen toisaalta kannata vastata suuttumalla itse. Kirja lohduttaa vanhempia myös sanomalla, että aina ei ole pakko olla johdonmukainen tai järkähtämätön - on huojentavaa kuulla jonkun vakuuttavan, että on ihan ok antaa periksi jos tilanne sitä vaatii tai laittaa niitä herkkuruokia, jos ne kerran maistuvat ja jos niistä tulee kaikille hyvä mieli. Vastustan yli kaiken myös ehdoin tahdoin kasvattamista ja epämiellyttävää ajatusta lasten kasvattamisesta opetusten ja karaisun kautta ("kyllä routa porsaan kotiin ajaa") - miksi rakentaa väkisin taistelulinjoja ruoan ympärille, minne ne kaikkein vähiten kuuluvat? Ehkä laitan ne monimutkaiset keitot sitten uhmaiän jälkeen (mutta kuitenkin hyvissä ajoin ennen seuraavaa uhmakautta).