torstai 10. marraskuuta 2011

Nyt se juo!

 Iris on viime viikkoina alkanut häkellyttävän omatoimisesti tarttua sekä ruokailuvälineisiin (sormiruokailijasta on siis hyvää vauhtia tulossa lusikka- tai oikeastaan paremminkin haarukkaruokailija, haarukkaan on nimittäin helpompi keihästää ruoanpalasia) että vesilasiin! Tässä tämän illan harjoituksia...

...aluksi suuhun menee monta hörppyä, mutta sitten lopuksi onkin paljon kiinnostavampaa tunkea sormet lasiin. Tässä onkin hyvä tilaisuus taas pohtia omaa suhtautumistaan sormiruokailun (tai ehkä tässä vaiheessa pitäisi puhua pikemminkin lapsentahtisesta syömisestä tms. yleensä) sotkevuuteen... antaako lapsen touhuta ja kokeilla täysin oman mielensä mukaan vai pistääkö joku roti riisikakkujen heittelyihin? Itse sompailen näiden kahden ääripään välimaastossa: tiettyyn rajaan asti Iris toki saa sohlata ja tunnustella, mutta siinä vaiheessa kun hän läiskyttää käsillään keittolautasta tai heittelee mustikoita pitkin maailmaa, leikki saa loppua. Olen tosin huomannut, että usein sotkeminen on merkki siitä, että nälästä päästiin jo ja että ruokahetki on tältä erää loppu. Toisinaan ruoalla leikkiminen ehkä kertoo myös siitä, että ruokaa on liiaksi asti; jotenkin en usko, että nälänhätämaiden lapset heittelevät yhtäkään riisinjyvää pois.

1 kommentti:

  1. Meillä saa sotkea -tiettyyn rajaan asti, sit kun menee pelkäksi leikkimiseksi on nälkä selvästi tyydytetty. (tai sit oli vaan pahaa..)
    Nälänhädällä syyllistäminen on muuten ehkä kismittävin peruste sille että lautanen pitää syödä tyhjäksi. Totta kai ruokaa pitää kunnioittaa ja on myös kamalaa että maailmassa on niin hirvittävän paljon nälkää näkeviä lapsia. Mutta siitä että lapsi pakotetaan syömään itsensä ähkyksi ei ole kyllä mitään apua niille kehitysmaiden nälkää näkeville. Eikä siitä että lapsi opetetaan tuntemaan syyllisyyttä siitä että itsellä on ruokaa vaikka kaikilla ei. Mun mielestä.

    VastaaPoista